Kadut alkaa täyttyä ja elämä herätä

Kaikki se mikä oli normaalia on nyt uutta ja pelottavaa

Sillä aikaa ku elämä pysytteli pois kaduilta ja kaikki oli kotona, nautin siit miten tyhjä Helsinki oli. Opin jopa pitämään tästä kaupungista. Mut samalla sekunnilla, ku ilmat lämpeni niin kadut täytty ihmisistä. Tuntu et parissa viikossa oltiin unohdettu kaikki se mistä kärsittiin ja mikä me käytiin läpi. Pakkohan jossain kohtaa on liikkua eteenpäin ja jollain lailla jatkaa elämää. Musta tuntuu, etten oo siihen valmis, ehkä. Tai sitte oon, mut tää kaikki muistutti mua siitä, miten en kuulu tänne etelään.
Untitled

Mitä me tullaan muistamaan ja mitä meidän kuuluis muistaa

Me tullaan muistamaan se, miten värjöteltiin sisällä, näkemättä ystäviä, perhettä, ketään. Kaupassa piti kiertää muut kaukaa, irtokarkit poistettiin myynnistä ja paistopisteen tuotteet pistettiin valmiiksi pusseihin. Aamuruuhkassa oli metrovaunussa max 5 ihmistä hyvänä päivänä. Kaikki pidätteli aivastuksia ja yskää silmät vuotaen. Leffateatterit, ravintolat, kahvilat, salit, koulut, museot, kaikki meni kiinni. Suoritettiin videopuheluita, soiteltiin kaikki tutut viikossa läpi. Peruttiin äitienpäivä, joukkuelajit, synttärit, jääkiekon mm-kisat, euroviisut, valmistujaiset ja festarit. Uudenmaan rajat suljettiin. Tehtiin kotitreenejä, tai siiis karantreejenä, juostiin hulluna ja katottiin pahalla niitä, jotka kävi salilla. Vessapaperihaasteet, haasteet ylipäätään, tiktok-tanssit, leivontalivet, etäkeikat ja uusien asioiden oppiminen piti meidät kiireisenä. Bensa oli halpaa, eikä omalta paikkakunnalta saanu liikkua mihinkään. Kaupat tyhjeni. Ihmiset hamstras lihaa, makaroonia, kumikäsineitä, hengityssuojaimia, käsidesiä ja vessapaperia niin, et munki lähikauppa oli tyhjänä monta viikkoa, koska kaupat ei tietenkää osannu varautua yltiömäiseen hamstraukseen. Jopa kaikki raksahanskat oli myyty loppuun. Vaikka videopuhelut oli kiva idea aluks, tunnettiin me aivan järkyttävää yksinäisyyttä, epätoivoa, turhautuneisuutta, epäreiluutta ja pelkoa. Yrityksiä meni nurin ja liikkeet pysy täysin kiinni viikkoja. Monet lomautettiin ja töiden puolesta piti pelätä joka päivä. Mikään ei ollu varmaa ja päivät oli selviytymistä aina maanantaista maanantaihi. Ainii, ja ikkunoihin hirtetyt sadat nallet ympäri Suomea!

Se mitä meidän pitäis muistaa on se miten me tuettiin toisiamme ja tarjottiin apua tarvitseville. Rappujen ilmotustaulut täytty ilmotuksista, missä kerrottiin kauppa-avusta. Kekseliäisyys nosti päätä ja etäopetukset muodosti arjen. Me pidettiin huolta toisistamme etänä, varmistettiin kaikkien hyvinvointi ja oltiin avoimia. Otettiin omaa aikaa, huolehdittiin itestämme enemmän, koska "kerranki oli aikaa". Annettiin tilaa sitä tarvitseville ja vietittiin nii paljo aikaa ittemme kanssa, et pakostaki opittiin itestämme jotai. Oravanpyörä katkes hetkeks ja me käytettiin luovuutta. Me myös parhaan mukaan annettiin ääntä niille, kenelle tää oli rankkaa. Me annettiin niiden puhua, kenellä oli huoli ja sanottavaa. Me opittiin mielenterveydestä enemmän, koska meillä oli aikaa kuunnella. Me nähtiin teidät kaikki. Koska me väistyttiin tieltä, sai luonto palan itteensä takas. Monissa maissa eläimet on tullu takas näkyville ja linnut alkanu laulaa huomattavasti enemmän. Meidän pitäis muistaa se, ettei kukaan tai mikään oo itsestäänselvyys. Meidän pitäis muistaa, et miten tärkeetä se oman ajan priorisointi on ja miten se kannattaa tehdä, sillä koskaan ei tiedä mitä seuraavaks tapahtuu. Läheisten aika on arvokasta. Autetaan toisiamme ja uskalletaan pyytää apua muulloinki, ku maailmanlaajuisessa kriisissä. Ei avun pyytäminen laske sun arvoa ihmisenä. 
Untitled

Paluu entiseen

Sanon suoraa, et pelottaa. Itse virus tai sen saaminen ei pelota mua, koska oon perusterve eikä mulla oo tällä hetkellä mahdollista nähdä ketään parhaan kaverin lisäks. Eniten mua pelottaa se, et miten ja tuleeko meidän itsekkyys takas. Unohdetaanko me taas isovanhemmat ja pidetään kaikkea itsestäänselvyytenä. Ängetäänkö täysinäiseen bussiin ihan toisen iholle, koska "minähän en voi odottaa 8 minuuttia uutta bussia". Unohdetaanko me taas se, ettei töihin mennä kipeenä ja annetaan aina kaikille tilaa. Ettei tarvi hengittää niskaan. Se, että korona toivottavasti joskus jää taakse, ei kuitenkaan tarkota sitä, et ihmisten paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöt häviäis mihinkään, annetaan siis jatkossaki tarpeeks tilaa toisillemme, eikö? Toivon, et yhteisöllisyys ja lämpö säilyy meissä. Et me muistetaan pitää asiat tärkeysjärjestyksessä ja priorisoida arki siten, ettei se verota vääristä paikoista. Toivon, et me muistetaan et se kiireinen ja stressin täyteinen arki, ei tarvi olla se normi. Siihen voi ja pitää puuttua. Henkinen hyvinvointi on niiden omien valintojen ja tekojen takana. Ja se, et arkea voi elää monella tapaa, ei oo yhtä ainutta oikeeta. Toivon todella, ettei me enää ikinä pidetä mitään itsestäänselvyytenä ja otetaan kaikki mahdollisuutena. Ollaan rohkeita tekemään mitä halutaan, koska milloi tahansa se voidaan ottaa meiltä pois.
Untitled Untitled

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti